Parempaa saa hakea

Vihdoin! Tänään pääsin kahden viikon taukoilun jälkeen näkemään sydänkäpyseni -Kaapon. 
Siellä se höristeli ja innoissaan sekä malttamattomana kuopi maata ja kummasteli kai, kun en ollut käynyt hetkeen. Otin herran laitumelta ja harjailin hissuksiin sekä vaihtelin kuulumiset tietysti.

Oli hiukan aistittavissa, että virtaa olisi kenties kertynyt täysi tankillinen, meidän pitäessä paussia liikutuksesta. Pikkupuunauksen jälkeen kamat niskaan,penkki alle ja selkään. K oli aikas malttamaton jo selkäännousussa, niinpä sekin tapahtui minun puolestani yhdellä jalalla ensin roikkuen. Vedettiin pari kierrosta laitumenpeltoa ympäri ja lähdettiin sitten jo niitetylle ihanalle isolle sänkipellolle. En voi sanoin kuvailla sitä hymyä, mikä minulle niin henkisesti kuin fyysisesti muodostui, päästessä hevosen, nimenomaan Kaapon selkään. Ja kuinka suuremmaksi meidän molempien hymyt vaihtui, kun pääsimme peltoaukealle. 

Lähdettiin matkaan intiaaniravaillen, aivan liian nopealla temmolla, mutta mitä sen väliä.. me nautittiin täysin rinnoin! Alettiin sen jälkeen jo vähän keskittymään ravailuun, tempoihin ja askelien pituuksiin. Kaapo tykkää tehdä, etenkin energisenä kuuluisia upareitaan,kohti kotia-idiksellä ja näin kävi tänäänkin. Oltiin ravailemassa pellon taaimmaiseen nurkkaan, kunnes herra K kääntyä päätti vauhdikkaasti oikealle ja kohti kotia, jolloin minä, jolla ei ollut ohjat kunnolla kädessä, tipahdin vasemmalle puolen erittäin tyylikkäästi. 

Onneksi Kaapo ei lähtenyt kovinkaan kauas ja antoi pian kiinni. Sitten marssittiin maasta käsin takaisin 'kotipihaan' jotta minä kääpiönä pääsin penkin kanssa kipuamaan selkään uusiksi. 

Ja niin alkoi Part 2. Mentiin samaiselle pellolle takaisin. Ravailtiin (tällä kertaa ohjat hyvällä tuntumalla) ja mentiin vähän väliä käyntipätkiä, jotta ei ihan koko aika mentäisi sataa. 

Sen jälkeen käppäiltiin rauhaksiin takareunalle peltoa. Otin ohjia asteen tiukemmalle, siirsin pohkeita ja annoin pienen pienen hipaisun pohjetta kyljille. Lähdettiin keinuhevoslaukkaan ja huomasin, että Kaapo pyysi enempi. Se halusi juosta kovempaa kuin kuula tykinsuusta. Myötäsin hiukan pidemmäksi ohjaa ja sanoin, antaa mennä...... 

Me kirjaimellisesti lähdettiin kuin kuula tykinsuusta! Jumankauta! Tämmöistä ei ollakaan päästy pienemmillä peltopätkillä kokemaan. Jalat tärisi innosta ja vauhdista alla, enkä voinut kuin nauraa isoon ääneen. Tietysti näin massakasta ja innostunutta heppaa oli lähdettävä HYVISSÄ AJOIN himmailemaan, eli jo noin puolivälissä matkaa.. Haha. 

Sitten pysähdyttiin kuin seinään ja hetki oltiin ihan jipoissamme, me molemmat. Sitten loppukäyntejä ja tappelemista pellon kotipäädyssä, niin kovasti olisi tehnyt mieli lähteä oman nokan suuntaan, mutta kun ei niin ei. Viides kerta toden sanoo, ainakin Kaapon kanssa.

Maailman mahtavin hevonen. En voi kun ihailla ja myhäillä hiljakseen, että se on minun. Olen löytänyt sen ikioman soulmaten ja voin kertoa, että asun vaikka veneen alla, mutta sitä en ikinä myy. <3 

Ratsastuksen jälkeen leikittiin vesiletkulla jälleen ja minä istuskelin vihreällä katsomassa, kun Kaapo syö ilman kiinnipitämistä vieressä, tyytyväisesti ruohoa rouskuttaen. Sitten toisten konien seuraksi laitumelle ja uutta seikkailua odotellessa.. 

(Kuvat on märästä ja rättiväsyneestä Kaaposta, ratsastusmatskua ei saatu tänään..)

Tää kuvahan olis ollut täydellinen, ellei 'inhokki-laidunkaveri' olisi tullut juuri kohti

Tää kaveri taas on jees!