Väriä pintaan!

Käväisinpä tänään näin kevään ja tulevan kesän kunniaksi Tampereella ottamassa rusketusta purkista. Sain jälleen mukavan päivetyksen ja aika polkuhintaan! Tulen tekemään paremman postauksen tuosta kyseisestä paikasta teille ja esittelemään paikan toimintoja perin pohjaisesti (toivottavasti kuvien kera..) mutta tässä teille jo nettisivujen linkki, käykää ihmeessä tutustumassa! Niin netissä kuin paikan päälläkin!     

  http://www.jumistop.fi/

Tampereella oli ihana huomata, kuinka kaupunki oli herännyt talven jälkeen horroksesta ja ihmisiä vilisti ympärillä. Koin tänään myös ensimmäisen 'kevät-sateen' :) Ihanaa. Pysähdyin keskelle keskustoria vain hetkeksi, katsoin ylös päin taivaaseen ja hymähdin! Kyllä minä vaan niin pidän keväästä, kesästä ja valoisuudesta! Tampereella käynnin jälkeen tulin bussilla kotiin ja istuin koneella sekä pistin paikkoja taas kerran kuntoon. Jusu tuli töistä ja lähdettiin suoraan liikkeelle. Käytiin ensiksi agrimarketista hakemassa hepalle syötävää ja sitten tallille. 

Pyrähdys

Tallilla nappasin ihan ensiksi myytävänä olevasta wintecistäni kuvia niille, joilla kiinnostus oli herännyt. Sitten hain Lounan luimimasta tarhasta pois ja harjailin vielä viimeisiä talvikarvoja veks. Nappasin satulan selkään ja voi että mikä kiukuttelu alkoi. Neiti tuntui olevan muutenkin tänään 'täynnä negatiivista energiaa' jos näin voisi kauniisti asian muotoilla. Mentiin jälleen kerran kentälle, koska pellot olivat toissapäivänä upottaneet kuulemma pahasti, joten sinne ei uskallettu lähteä kokeilemaan onneamme. Selkäännousun kanssa oli taas hirveästi takkuamista ja meinasin jo hermotua koko tilanteeseen sekä Lounaan. 

Sitten kun selkään päästiin, lähti neiti (laukalla, ravilla?) kohti porttia juosten, ennen kuin olin saanut edes jalustimia kunnolla jalkaan. Rauhotin Lounan ja käpöttelin eessun taassun pitkillä ohjilla. Mentiin ympyröitä, kahdeksikkoja, kiemuraa ja kaamuraa.. Vihdoin neiti alkoi pöristelemään ja rentoutumaan. Sitten hetken rauhallisen menon jälkeen piti säikähtää oikein kunnolla jotakin vihreää pientä miestä puskassa, niin että kaikki neljä jalkaa lähtee alta. Huh huh. No, jatkettiin säikähdyksen jälkeen ja aloin tuntemaan kuinka neiti alkoi jälleen tikittää alla, purra kuolaimeen ja kuumeta. Sitten tulikin hetken päästä pysähdys, oikeelle, vasemmalle, ylös, peruutus,oikeelle,alas,vasemmalle.. -- ja tätä jatku varmaankin 5 min, ilman että sain mitään järkeä ja käskttyä joko pysähtymään tai liikkeelle. Mielessä kävi jo napata pelkästä harjasta kiinni ja irrottaa jalustimet pois valmiiksi tippumisen tai lentämisen varalta. 

Talvikarvan takaa alkaa taas näkyä hevosen Louna!

Vihdoin tilanne oli ohi ja sain neidin liikkeelle peruutuksen kautta. Sitten napattiin pienet ravipyrähdykset, loppukäynnit ja tulin selästä alas. Tää ei kerta kaikkiaan ollut meidän päivä, mutta ainakin saatiin pyydetyt asiat tehtyä ja loppuminen rauhalliseen käyntiin. Siltikin mua jäi hirveästi vaivaamaan Lounan kuolaimeen kiinni pureminen, louskutus, ja se kuumuminen. On tietysti sanomattakin selvää, että kun kyseessä on entinen ravuri niin kuumuminen kuuluu asiaan, mutta silti sitä energiaa olisi nyt vaan vähennettävä ja purettava johonkin ja jotenkin turvallisesti. En viitsisi odottaa siihenkään, että mennään Jusun vanhempien luokse kesälaitumelle ja siellä uskaltauduttais maastoon. Tällä hetkellä on vaan totuus se, että viimeksi kun oon hevosen selästä pudonnut, niin multa meni ilmat pihalle ja murtu kylkiluita muutama kipale. Se ei ollut ollenkaan herkkua ja kipu jatkui parisen kuukautta. Itse putoaminen mua ei sinäällään edes kai pelota, vaan se tieto ja tunne, kun tietää että kohta putoaa. 

Siltikin, on ajateltava juurikin näin niinkuin Jusu mulle puhui, että mietitään miten hirveästi edistystä on tapahtunut monen monessa asiassa kahden kuukauden aikana. -Totta se on, mutta siltikin ne kiikastavat asiat harmittaa vietävästi ja tuntuu ylitse pääsemättömiltä sekä hankalilta. 

Heti selästä alas tullessa mut valtaa suunnaton ärsytys. Tiedän että oon joskus 15-kesäsenä tyttönä ollut miljoona kertaa miljoonassa asiassa parempi kuin nyt. En tarkoita, ettäkö olisin ollut silloinkaan huippuluokan ammattilainen kyseisessä harrastuksessa, mutta ainakin mulla oli sisua. Ja sitä riitti vaikka muille jaettavaksi. Tuli tehtyä kaikkea hullua ja vähemmän järkeviä tempauksia. En tosiaan tiedä, minne olen sen sisukkaan heppatytön itsessäni kadottanut. Eniten tässä ärsyttää se, kun kuvittelen mielessäni koko ajan sitä, mitä ulkopuoliset musta ajattelee Lounan kanssa työskennellessäni. 

Ja jännittävää on se, että kun oon yksin hevosen kanssa, niin jännitys katoaa puolella. En missään nimessä halua esittää parempaa kuin olen, enkä antaa ulkopuolisille käsitystä, ettäkö olisin huippu. Tai ettäkö olisin ollut huippu. Mutta jossakin vaiheessa se vaan muuttui. Silloin ennen ajatteli, että ei mulla ole mitään kiinni missään ja jos nyt tipun ja kuolen, niin sitten on tarkoitettu niin. Nyt kuitenkin tää tyhmänrohkea-jonna on kadonnut ja tilalle tullut 'pahin painajaiseni' jänishousu-jonna. 

Kai tässäkin tilanteessa, olen itse itseni pahin painajainen. Eikä Louna ole välttämättä se, jolla niitä ongelmia on.

Harjankasvatusprojekti 

Pahoittelut siitä, että tämä näinkin ihana ja aurinkoisesti alkuun lähtenyt blogi muuttui itsesäälissä rypemiseen. Tämä johtui ehkäpä siitä, että pidin muutaman tunnin tauon kirjoituksen välissä, ja näin nopeasti fiilikseni päivästä taas muuttuivat. Jospa huomenna osaisi taas arvostaa niitä hyviä ja onnistumisen hetkiä paremmin!

Myynnissä oleva Wintec!